Jokainen haava sinussa, tuntuu myös minussa.

Haluaisin auttaa, käteni ojentaa, sinut ylös nostaa, huolesi poistaa, aurinkona loistaa. 


Kaikki sanoo, että se on hyvä juttu, kun tiedostat oman ongelmasi. Silloin sille on vielä mahdollista tehdä jotain. Silloin se on mahdollista poistaa. Silloin on mahdollista päästä tästä ongelmasta eroon. Vai onko? Entä jos ei pääsekkään? Musta tuntuu, että tämä kuilu liian syvä, että sieltä voisi kavuta ylös. 

Ennen kykenin heittään kaikki tunteet musiikkiin ja kirjoittamiseen. Soittamalla ja kirjoittamalla pakenin kaikkea todellisuutta, eikä kenenkään tarvinnut tietää, mitä mun mielessä OIKEESTI pyöri.

SO HERE COMES THE PROBLEM:


Kyllä vain, multakin löytyy ongelma. Tämä ongelma vie mun ajatusmaailmaa toisinaan alas, KOVAA JA KORKEALTA! Se ongelma on sellainen, kuin muiden takia murehtiminen.  Kun muilla menee huonosti, se näkyy automaattisesti myös mussa. Joo olen edelleenkin se näyttelijä, joka piilottaa suurimmat murheet taakse maskin, eli eihän tästä liian monet tiiä. Että oon välillä aikas down. Tai no en ihan vähääkään. 

                                            Haluaisin vain tuoda aurinkoa elämääsi. 


              Jokainen haava sinussa, tuntuu myös minussa. 


Se saattaa kuulostaa hullulta, mutta mulle ystävien hyvinvointi ja elämäntilanne merkkaa helvetisti. Varmaan vähän liikaakin. Mun on itseasiassa helvetin vaikea lopulta iloita omasta tilanteesta, jos muilla ei mene ihan putkeen. Meen vaan niin syvälle muiden tuntemuksiin. Saan kaiken kääntyyn aina omaksi murheekseni. Mun on vaikea sanoa EI kielteisille ja surullisille ajatuksille, vaikka mun omaan elämääni kuuluisi pelkkää aurinkoa ja pilvenhattaraa. Ihan sama satutko oleen mun paras ystävä vai ihminen, jonka juuri tapasin, mutta jos sä satut avautuun mulle ja kertoon, et sun elämässä ei oo kaikki kohdallaan, siitä tulee mun murheeni automaattisesti. En voi sille mitään, kukaan ei voi. Ja alan murehtiin ja miettiin ratkasuja jatkuvasti. Kaikesta tästä huolimatta, en lopeta muiden kuuntelua, vaan annan heidän AINA,AINA,AINA kertoa mulle, jos elämässä on ongelmia. Ihan sama, onko mulla sellasia, mutta ystävien asiat tulee aina etusijalla. 


Haluaisin auttaa, mutten vain enää osaa, eivät siivet jaksa kantaa.

                                          Sitten olen vain yksi iso KYSYMYSMERKKI


Niin, kysynpä vaan, mites sitten toimitaan, kun ei enää osaa? Kun ei enää löydy taitoja ja sanoja. Kun kuulen muiden ongelmista, mutten enää osaa sanoa mitään. Kun en vain osaa enää auttaa. Kun pää lyö tyhjää. Haluaisin sanoa moniakin asioita, mutta en vain pysty. En vain kykene ja osaa. Sanoja ei tule tai niistä ei ole mitään hyötyä. "Kyllä se siitä" ei enää autakkaan. Ja, kun mulla vielä on hyviä, rakkaita ystäviä, joilla ei mene ihan putkeen. Musta on ihanaa, kun ystävät puhuu mulle ja arvostan sitä, mutta itseinho ja stressi kasvaa, kun mun suusta ei tuukkaan enää mitään järkevää, joka auttaisi jotenkin. Olen vaan yksi hiljanen kivenmurikka, josta ei ole mitään hyötyä, mitään iloa, mitään muuta kuin hiljainen esine, joka ei vastaa, vaan kuuntelee.


                               En saa mitään aikaiseksi, olen hyödytön ja turha
                                             niinkuin nurkassaan lojuva nukke, pölyyntynyt ja hylätty.
                       jota ei kukaan ei muista, jota kukaan ei huomaa. 


Sukellan muiden murheisiin. Otan muiden murheista omiani. Huolehdin liikaa, enkä osaa enää auttaa ja tämä kaikki vie mua syvälle järven pohjaan. Joo moi, tiedostan ongelman, mutta kysynpä vaan:
                      Mitä te tekisitte mun tilanteessa?


         http://www.youtube.com/watch?v=YsdqqqMKkT4





Ps. Mä löydän elämästäni jo 3 esimerkkiä siitä, kuinka jatkuvat ongelmat ja mielenterveyden alasmeno, voivat lopulta viedä siihen maailman itsekkäimpään ja karmeimpaan ratkaisuun. KYLLÄ olen sen kokenut, enkä tiiä kestänkö moisia enää. Siksi kaikki pienimmätkin haavat, mitä mun ystävät itseensä tekevät, sattuvat. Sattuvat niin helvetillisinä viiltoina joka puolella, ettei kukaan voi edes käsittää. Osaan käsitellä rankkoja aiheita, mutta ne myös tuntuvat. Ne tuntuvat ja sattuvat. Itsetuhoinen ajattelu on pahinta, mitä on. Ja se, miten tuollainen ajattelu sattuu muihin, se on kivuista pahimpia. Ja mä vaan meen tällaisiin tilanteisiin niin pahasti mukaan.

En osaa auttaa, osaan vain murehtia. Yritän auttaa, mutta se on epätoivoista. Haluan kuunnella ja samalla karata. Haluan sanoa kaikille: "It's gonna be alright!" muttei se riitä. Haluan olla enkeli ihmisten elämässä, mutta ei siihen tällainen tavallinen ihminen kykene. Voisin itkeä niin kauan, että kyyneleeni parantaisivat kaikki haavat. KAIKKIEN HAAVAT.