WHO AM I?

Joku viisas mies joskus sanoi, että elämäntarkoitus on:  toteuttaa itseään, kokeilla omia rajojaan ja ottaa elämästä kaikki irti juuri sillä tavalla kuin kukin kokee itselleen parhaimmaksi.
Nojoo  moi olen nolo ja kerron, että se viisas (kröhöm viisas... juupajuu) mies olin minä. Mutta nyt, kun pistin itseni moisia aatoksia miettimään tai jos totta puhutaan, Suvi Tulijoki pisti, niin olen keksinyt tähän vähän lisäystä. Ainakin omalla kohdallani, elämä on noiden aiempien mainitsemieni asioiden lisäksi myös hyvin paljolti itsensä etsimistä.

Kuka olen? Kelpaanko tällaisena kuin olen? Pitäisikö minun muuttaa itseäni?

Siis kauheeta! apua voi omg lololol oonko lihonu? Näytänkö suohirviöltä? Kelpaanko?

Jokainen nyt varmaan myöntää joskus miettineen edes jotain noista kysymyksistä. Omalla kohdallani, se on vain pirullisen yleistä. Lähes joka päivä käyn jossain kohtaa tunteita läpi, että olenkohan nyt iha hirviö ihmiseksi vai siedettävä perusjuntti. Aina kaiken radikaalimman tapahtuman/ tunnepurkauksen jälkeen, sitä mittailee itteään kauan, pitkään ja hartaasti. Peilin ääressä tämä on ehkä kaikista yleisintä.

Aina yhtä herkullisina ylä-aste-aikoina, ulkonäkö taisi tuottaa eniten paineita. Etenkin pukeutuminen ja onko meikit kohdallaan yms. Silloin, ainakin minä sorruin tällaiseen totalitaarisen karmivaan ajatusmaailmaan, elikkäs massanmukana menemiseen. Aivan järkyttävää. Rakastin jo silloin erinäisiä hattuja, mutten uskaltanut pitää niitä, koska pelkäsin, miten muut suhtautuvat asiaan. Arvelin, että saan kuitenkin arvioivia/pahaenteisiä katseita. En ollut mikään kiusattu, mutten myöskään kuulunut siihen suosituimpien joukkoon. Olin vähän sellanen näkymätön hiirulainen omasta mielestäni, ainakin 7- ja 8-luokan. Olisihan se ollut melkoinen shokki, jos sellainen näkymättömyys heittäisi yhtäkkiä radikaalisti miesten hatun päähän! Ei mulla mikään surkea itsetunto ollut, mutta vähän sekin kyllä kolahti, kun eräs jätkä (jota en tunne/ jolle en oo ikinä puhunu/ joka näytti itekki joltain 11- vuotiaalta hamsterin ja rotan yhdistelmältä) oli kuulemma puhunut musta nimikkeellä: Majavahammas tai joku vastaava. Osasin aika hyvin ohittaa sen, mutta vähän se jäi painaan silloin taannoin mieltä. Ihan niinku en muutenki jo inhois hampaitani..... juuh, yläaste totisesti oli ysiluokkaan saakkaa totalitaarista itsensä etsimistä ja helvetinmoista hyväksynnänhaentaa. Järkyttävää, jos multa kysytään. Aloin vasta riparin jälkeen ymmärtämään ettei mun tarvitse hävetä sitä, mikä olen ja voin iha rauhassa käyttää hattuja jos niin haluan! Ihan sama vaikka joku 11-vuotiaalta näyttävä rotta kattoisikin vähän pitkään :D



Heey olen Laura 14 wee

                                                                                          Yläaste-ajoilta on parhaiten jäänyt mieleen ihana, ihana Pariisin matka! Parisii, mikä mieletön kaupaunki! Siellä kaikki olivat ihan oman ittensä näköisiä ja jokaisella oli oma tyylinsä. Ei massaa, ei pelkkää mustan ja harmaan täyteistä valtamerta. Se oli uskomattoman upeaa! Siellä minäki sitte heitin rohkeesti hatun päähän ja liikuin sitten se päässä! Ai, että se oli ihanaa! Siinä kohtaa kyllä rakastuin Pariisiin! Oh viva la France!

Siinä meikä Pariisissa syömässä omenaa omnomnom...

Juu ylä-asteella oli ne ulkonäköpaineet. Nyt siitä alkaa pikkuhiljaa kasvaan ohi. Ei jaksa enää välittää niin paljon. Ja ennekaikkea, uskaltaa pukeutua juuri sillee niinkö haluaa. Pistää päälle sellaista, mistä tykkää. Eikä mieti, kuinka paljon saa katseita. Niin vapauttavaa ja ihanaa, sanonpahan vaan! =)

Ne tämän hetken paineet omasta itsestään kohdistuvat lähinnä luonteeseen. Olenko riittävästi avuksi läheisille? Toiminko oikein tilanteissa? Olenko ihan liian sekopäinen? Käytänkö riittävästi järkeä asioissa? Pidetäänkö minusta oikeasti vai feikkaavatko kaikki muut?

Mehän tiedämme, että ihmiset ovat maailman lahjakkaimpia näyttelijöitä. Mikäs heitä estää näyttelemästä jatkuvasti myös toisilleen. Se on vain vaikeaa välillä uskoa. Miksi ihmiset hakeutuisivat jonkun seuraan ja esittäisivät kaveria, jos eivät oikeasti pitäisikään kyseisestä henkilöstä. En näe logiikkaa. Toisaalta, onhan niitä pakottava tarve päästä suosittuun jengiin-porukkaa, mutta kuinkahan paljon tällasisia nyt enää kävelee vastaan? Ainakaan lukio/amis-iässä. Toivottavasti ei liiemmin.

Tosiaan, sitä rakennettaan omaa minäkuvaa siltä kannalta HYVIN PALJOLTI, mitä muut ajattelevat. Mutta entäpä sitten se, mitä itse ajattelet? Oletko tyytyväinen itseesi vai katastrofaalisen pettynyt? Vai sellaisessa välivaiheessa, niinkuin minä itse ainakin koe olevani. Eli vastaus aiempiin kysymyksiin riippuu päivästä. Välillä sitä tuntee itsensä maailman limaisimmaksi suohirviöksi (kiitos Barna, rakastan tota suohirviö-sanaa :D) ja välillä taas aattelee, että hei! mähä oon iha jees heppu. Eikä sille vaan voi mitään. En silti sanoisi, etten hyväksy itseäni ollenkaan. Haluisin vaan jotain asioita itsestäni muuttaa. Etenkin suhtautumistani muihin ihmisiin ja tunteiden hallitsemista. Hemskutin vaikeeta meinaan.

Yksi iso asia, mistä en itsessäni tykkää, on maskin taakse piiloutuminen. En nyt tarkoita siis mitään hurjaa meikkiä vaan näkymätöntä maskia, joka kätkee oikeen minän taakseen. Oikeastaan, aika harva ihminen edes kunnolla tällä hetkellä tuntee mua. Esitän yleensä aina hyväntuulista ja iloista. Vasta viime aikoina toi positiivisuusmaski on alkanu pahemman kerran rakoileen. Niin, yritän väkisin kätkeä kaikki huonot ja surulliset asiat maskin taakse. Yksi osa itseni etsimistä: löytää tie, mitä kautta heittää se maski pois. Se vois meinaan olla hetkellisesti aika vapauttavaa. On rankkaa jos joutuu näytteleen jatkuvasti ja etenkin se, kun oma luonne pakottaa moiseen. God damn! Johan on avautumista tää mun blogi :o

                                                                                                                                                                             

I could cry all my tears, I could cry all my fears                                                                        

and tell you the truth, I know now your world is falling apart                                                     

Should I get this make up away and show you how my face relly is?

cause the sunshine of your life is gone                                                                                    

instead there's a crying little girl                                                                                    

who's angry, who's breaking                                                                                  

My mask is fading away and i'll show you                                                                            

i'm not doing so good                                                                                

I feel like a fool                                                                                         

and my heart is weak too                                                                                      

Haha, tostahan vois tehä vaikka biisin! :D

Takaisin asiaan, haluaisin paremmin tutustua sun heheh korurasiaan. Joo en tiiä, heti kun on vähän erinäisiä kipeyden oireita, niin se näkyy myös tässä tekstissä :D grrreat!

Kaikkein pelottavimpia asioita, mitä ihminen voi elämänsä aikana itseään etsiessä kokea on se, kun kohtaa itestään uusia puolia. Joutuu uuteen tilanteeseen, eikä edes itse tiedä, miten silloin käyttäytyy. Oon kokenut tällaista pariin otteeseen, enkä kyllä haluiaisi liian usein tohon tilanteeseen palata. Ettet tiedä, miten tulet reagoimaan. Pystytkö diilaan tilanteen hillitysti vai tuleeko radikaalit tunteet esiin? Helppoa se ei ainakaan tule olemaan, voin sanoa. Itse sain ahdistuskohtauksia moisen tilanteen takia. Siinä kohtaa oli myös äärimmäisen vaikeaa mennä selittelemään muille, että mikä sua vaivaa.

"Ei mua mikää vaivaa, paitsi etten tunne itteeni enää. Paree vähä varoo, saatan vaikka vetää sua kohta turpaa"

Joo, siinä kohtaa sua varmaan katottasiin aika pitkään. Vaikka oikeesti, tuo on vain luonnollinen osa muutoksia/ samalla oman itsensä löytämistä, mitä tulee elämän varrella vastaan. Juu ei se elämä liiemmin helppoa ole. Näitä tilanteitakin varmasti joku ammattilainen osaisi neuvoa kontrolloimaan. Itse en sellaiseen kykene. Sitä vaan toimii ja seuraukset saattavat olla, mitä ovat. Siksi olen kyllä äärimmäisen iloinen, että on olemassa sellainen keksintö kuin musiikki, johon voit helposti mennä purkamaan kaikki tunteesi yms. But the problem officer is, you ain't got piano everywhere.... too bad, so sad!

Noniin kysymys kuuluu jälleen. WHO AM I? WHAT DO I WANT? WHERE DO I BELONG?

Miten muut minut näkevät?

Olenko riittävän hyvä ihminen?

Aiheutanko mitään hyvää ympärilleni?

 Joo moi, respectiä vaan sille, joka ei koskaan mieti mitään tollasia kysymyksiä!

Ihmiset, me olemme erilaisia. Kaikissa omat hyvät ja huonot puolensa. Mutta miksi aina sattuu niin, että näkee ne omat huonot puolensa tuplasti isompina, kuin hyvät? Ja aina tekee sen suunnattoman virheen, että menee itseään vertailemaan muihin. Ikuinen ongelma, ikuinen elämäntyö. Kukin löytää oman tiensä ja oman sisäisen minänsä omalla ajallaan. Eikä pidä verrata itseään muihin. Jotkut vain onnistuvat nopeammin tajuamaan, kuka on. Vaikka itse kyllä ajattelisin. että oman polkunsa etsiminen on elämänpituinen duuni. Saatan olla pahemman kerran väärässä, mutta näin minä oletan asioiden olevan.

Ei siis muuta kuin: Onnea etsintöihin!

Toivottavasti, ette nyt pidä mua ihan mielipuolena, vaikka tällasia mietiskelenkin :)

I watch out the window and think.... is there an answer to mee. Who am I ? Is there really me excist?


http://www.youtube.com/watch?v=zzHR0IErM60

 Tossa on loistokas biisi tästä kyseisestä aiheesta! Kuunnelkaa ihmeessä + että se laulaa maailman lahjakkain naisartisti!

Vaikket aina tietäisi, kuka itse olet, voit kuitenkin löytää porukan, johon kuulut.


Ps. vatsatautiin ei kannata sairastua! Kiitos näkemisiin hei, jatkan itseni etsimistä!